Seurakehittäjien ajatuksia 1 osa

“Kohtaamisia ja joukkoon kuulumista”

Kun seurakehittäjän silmin on jo tovin katsellut maailmaa, pari asiaa on alkanut mietityttämään erityisen paljon. Kohtaamiset, niiden määrä ja laatu, sekä osallisuuden kokemus tuntuvat olevan kaikkein tärkeimpiä asioita seuratoiminnassa.

Joskus seuran hallitus saattaa jumittua kokoustekniikkaan ja pahimmillaan puisevan tylsä kokous tappaa täysin luovuuden eikä jätä sijaa “revittelyyn”. Tiukan kokousjärjestyksen taakse on turvallista piiloutua, ja kokouksen lopuksi voi uskotella itselleen, että kokous oli menestys kun kaikki esityslistan kohdat on käyty läpi. Kokousväki kiiruhtaa kukin taholleen, ehkä muutama jää juttelemaan epämuodollisemmin kokouksen jälkeen, mutta keskustelu ei enää tässä vaiheessa saavuta kaikkien korvia. Usein juuri nuo hetket ovat niitä, jolloin ideat alkavat sinkoilemaan ja syntyy jotain uutta.

Tämän tyyppinen kokoustaminen on aivan ymmärrettävää, onhan meille yhdistystoimijoille vuosi toisensa jälkeen iskostettu mieliin, kuinka tärkeää on vetää kokous “oikein”. Ja onhan se tärkeää - esimerkiksi raha-asioista päätettäessä lipsumisen varaa ei ole, kyse on yhteisistä rahoista, ja lisäksi yhdistyslaki edellyttää jämptiä toimintaa. Silti voisi olla hyvä järjestää aikaa myös OIKEALLE kohtaamiselle, siis sellaiselle, jossa keskustellaan, annetaan ajatuksen harhailla ja luovuuden kukkia. Seuran hallitus voisi esimerkiksi rakentaa kokouskalenterinsa sellaiseksi, jossa päätösasiat ovat selkeästi omien kokoustensa aiheena, suunnittelukokoukset olisivat vapaamuotoisia ja vaikkapa vuorottelisivat päätöskokousten kanssa.

Sairilan Ratsastat ry:n yhteinen tapaaminen

Jos edelläkuvattuun kokoustamisen malliin lisätään vielä se useimmiten puuttuva elementti, rivijäsenet, päästään osallistamisessa jo pitkälle. Kuinka säännöllisesti seuroissa ollaan porukalla yhdessä? Jos kilpailut jätetään pois, pelkään pahoin että jäljelle jäävät usein lähes ainoastaan vuosikokoukset. Ja niitä taas dominoi, yllätys yllätys, tiukka kokousjärjestys. Jos sen sijaan annettaisiinkin kaikille tasaveroinen mahdollisuus osallistua yhteiseen suunnitteluun ja ideointiin, saataisiin takuulla enemmän osallisuuden tunnetta ja sen seurauksena enemmän innokaita talkoolaisia.

Joskus, kun tämän ajatuksen olen esittänyt, olen saanut vastaukseksi “ei kukaan kumminkaan osallistu”. Varmasti näinkin, ja voi olla että mikäli seuran toimintakulttuuriin ei ole kuulunut yhdessä oleminen, se ei ihan ensimmäisillä yrityksillä otakaan ilmaa siipiensä alle. Silti kannattaa yrittää - joskus jopa vain se, että seura tarjoaa mahdollisuuksia, on aktivoivaa ja antaa tunteen vaikutusmahdollisuuksista, vaikkei itse osallistuisikaan. Kutsun tätä “pururataefektiksi” - muuttaminen uudelle asuinalueelle voi tuntua mielekkäämmältä siksi, että lähellä on hyvät ulkoilumahdollisuudet, siitäkin huolimatta vaikkei niitä koskaan käyttäisikään. Tärkeää on se, että on mahdollisuus.

Jokainen meistä haluaa kuulua joukkoon. Jos sopivaa joukkoa ei ole saatavilla, sellainen yleensä muodostetaan. Näin syntyvät yhdistykset. Joukkoon kuulumisen tunne, osallisuuden tunne, on yhdistyksen olemassaolon ainut todellinen moottori. Kun ketään ei vapaaehtoistoiminnassa voi pakottaa mukaan, mitä keinoja meille jää? Lisäämällä kohtaamisia seura luo kosketuspintaa jäseniensä välille ja mitä enemmän on kosketuspintaa, sitä enemmän on yhteisiä jaettuja ajatuksia, tunteita ja kokemuksia - siis yhteistä elämää. Ja siitä syntyy uutta, mielekästä toimintaa.


Nämä kokemukset meille jakoi seurakehittäjien Jouni Karnasaari. Kesän mittaan saamme kuulla myös muiden seurakehittäjien ajatuksia heidän matkan varreltaan.