Ratsastuksesta, seurajäsenyydestä ja lajin kustannuksista

Tällä kertaa saamme luettavaksi "vieraskynän", siis ihan ikioman Ninamme ajankohtaisen tekstin seurajäsenyydestä!

- -

Uusi vuosi alkoi talvisissa merkeissä. Monella vuoden vaihtuminen merkitsee harrastamisen jatkumista, kenties ratsastusseuran vaihtamista tai taukoa talvisen kauden ajaksi. Uusi vuosi tuntuu olevan täynnä valintoja, uuden elämän aloittamista, lupauksien lunastamista tai entisten pitämistä. Itse taidan kallistua jälkimmäiseen kategoriaan. 

Harrastamisen kustannukset ovat puhututtaneet yhteiskunnassa jo pitkään. Ratsastus on lajeista usein kärkikuhinoissa, kun verrataan väline- ja kausimaksujen hintaa, kilpailujen osallistumismaksuja ja matkakustannuksia. Tosiasiassa ratsastamisen (pelkkä) harrastaminen ei erotu vertailuissa merkittävästi, mutta mielikuva istuu edelleen lujassa. Otsikot ovat jo valmiina. Niin valitettavan usein unohtuu, ettei lajin harrastaminen aina edes tarkoita satulaan nousemista. Se voi olla myös kaikkea muuta. Ratsastajainliiton hyväntekeväisyyshankkeen myötä tämä on kirkastunut entisestään. Jo pelkässä talliympäristössä oleminen, uusiin ihmisiin tutustuminen, hevosen hoitaminen ovat henkireikä, joka pitää yllä omaa jaksamista. Tunnista tulee kokonainen päivä ja mieli vapautuu ylimääräisestä.

Näin vuoden alkutaipaleella saamme välillä kysymyksiä seurajäsenyyden merkityksestä ja erinäisiä argumentteja siitä, ettei tavallinen harrastaja ”tarvitse liittoa”. Ei varmasti tarvitsekaan sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta monesti unohtuu, että liitto on yhtä kuin minä ja me. Muodostamme yhdessä tämän ainutlaatuisen heimouden, yhteisön, johon kuulua. Jonkin verran kysymyksiä tulee myös jäsenmaksujen suuruudesta, vertailuja eri vakuutusmuotoihin ja murinaa siitä, ettei itse henkilökohtaisesti käytä jotain tiettyä kaupallista etua. Loppujen lopuksi, jos asiaa ja summaa todella miettii, jäsenmaksu tulee kasaan aika helpolla. Vakuutus (jota toivon mukaan ei tarvitse käyttää) korvaa uuden kypärän ja muita varusteita (lisävakuutuksella), Hippos-lehden vuosikerta tulee samassa (erikseen yli jäsenmaksun hinnan), Horzen etusetelillä ja Tampereen Hevoset-messualella saa rahanarvoisia etuja puhumattakaan, jos hyödyntää hevosvakuutuksen, St1:n, Scandicin, Tallink Siljan, Oralin yms. edut. Tässäkin mielikuva istuu vain lujassa. Jäsenyys ei hyödytä. Piste.

Argumentoinnissa unohtuu usein se oleellisin: Jäsenyyden kautta jokainen jäsen on osa lajin harrastajajoukkoa ja siten mukana kehittämässä lajia. Yhteiskunnan tuki, ministeriön toiminta-avustukset pohjautuvat myös määrään (tässä tapauksessa jäsenmäärään). Rekisteröitymällä jäseneksi vie siis omalta osaltaan koko lajia eteenpäin. Laji saa volyymia, siten näkyvyyttä, televisioaikaa, mediatilaa, kiinnostusta, investointitukea, yhteiskunnallista vaikuttavuutta jne. Sitä ei tule aina miettineeksi, mutta uskon, että se on lähes jokaiselle harrastajalle sydämen asia. On toki ymmärrettävää, ettei asiaa tule arjessa pohtineeksi.

Silti väitän, että seurajäsenyydessä tärkeintä on se oma porukka tallilla, seurajengi, yhteiset tapahtumat ja kilpailut. Hevonen. Elämän sisältö. Sitä ei pysty rahassa (onneksi) mittaamaan. Jos mietin itse kaikkia niitä ystävyyssuhteita, joita olen tallilla solminut, ne ovat kantaneet läpi elämän. Tallilla, hevosen kanssa vietetty aika on parantanut rikkinäisen sydämeni, lievittänyt työstressiä, antanut omalle elämälleni suuntaa ja merkitystä. Aika pysähtyy, elämän arvot kirkastuvat. Niin kliseistä kuin se onkin, on pakko pysähtyä oleellisen äärelle. Hevosen kanssa ei ehdi/pysty/halua miettiä mitään muuta. Kaikki on hetken aikaa kristallinkirkasta. Myös tästä syystä minä olen oman ratsastusseurani jäsen!

Teksti: Nina Kaipio

Ohessa vielä poiminta käynnissä olevan valokuvauskampanjan upeista otoksista. Kampanja on yksi mahtava esimerkki yhteisöllisyyden voimasta!

Kuvassa Talli Fridurin talvitunnelmia Porvoossa. Kuvaaja: Mira Mörsky.